Pohdituttaa

Jos on gradu ja sen valmiiksi saattaminen pohdituttanut niin, niin ovat myös vähän edessä olevat muutoksetkin. Joskus on vain pakko saada omat ajatukset paperille (ja oikein julkiseen levitykseen :))... Mistäköhän sitä oikein aloittaisi?! Anteeksi monsteripostaus.

Kaikki, jotka ovat blogiani pidempään lukeneet, tietävät, että tarkoitukseni on muuttaa alkuvuonna poikaystävän luokse ulkomaille asumaan. Eikä siinä mitään, suunnitelmat ovat olleet jo pitkään tämänlaiset. En tiedä osaanko tuntemuksiani oikein hyvin tuoda esiin, mutta tuntuu, että olen tällä hetkellä vähän sekaisissa tunnelmissa. Nytkin olen taas aloittanut yhteenmuuton "siirtämisen" helmikuuhun! Mies naureskelee toivottomana, että Arvasin, että aiot taas siirtää aikataulua... kohta se onkin toukokuu ja elokuu jne. Tämä on kyllä niin totta. Olen tainnut olla meidän suhteessa se osapuoli, joka on pannut ns. kapuloita rattaisiin eli hidastellut enemmän. Mieshän oli jo valmis kosimaan toisena tuntemisvuotena, mutta sanoin, että kihloja ei tohdi vielä ajatella, kun asutaan eri maissakin. Haluan ennen kihloihin menoa kuitenkin asua yhdessä ensin. Toisaalta tiedän hyvin, ettei kaukosuhteemme voi jatkua enää kuudetta vuotta kauempaa. Nyt on pakko ottaa ja lähteä! Tehdä päätös ja toteuttaa se!

Nyt kun yhteenmuutto alkaa todella olla ajankohtainen, yhtäkkiä tuntuukin, että kaikki tuleekin ihan liian äkkiä, ilman, että on saanut ajan kanssa asiaa suunnitella. Vaikka aikaahan tässä on ollut enemmän kuin tarpeeksi! Emme ole sopineet mitään varsinaista päivää, vaan sitten muutetaan, kun minun opinnot on saatu päätökseen, ja kun hän tietää enemmän työkuvioistaan. Mutta en tiedä osaisinko muuttaa tuosta noin vain muutaman päivän tai viikonkaan sisään!? Hassua, sillä en ole koskaan tuntenut olevani sellainen ihminen, joka ei uskaltaisi hypätä tai ottaa ns. riskiä tuntemattomaan. Ranskaankin uskalsin tuosta vain lähteä 19-vuotiaana osaamatta juurikaan kieltä tai tuntematta kovin hyvin maata. Ja nyt jo pitkään kaukosuhteilleena ja opiskelleena alankin vaatimaan lisää aikaa. Ehkä ette tiedä koko totuutta, mutta kaikki tuntuu itselleni niin lopulliselta. Itse asiassa saattaa olla, että kerran kun olen Suomesta sitten lähtenyt, en tänne enää palaa, siis asumaan. Miehellä tuskin on työmahdollisuuksia Suomessa, joten siinä se, elämäni Suomessa on ohi tuosta noin vain, yhtäkkiä, liian nopeasti, ilman, että ole siihen millään lailla valmistautunut. Täten koko tähänastinen elämä ja siinä näyttelevät läheiset häviävät kuin tuhka tuuleen. Kaikki jää vain muistoihin. Ehkäpä otan tämän nyt vain vähän liian vakavasti.

Tiedän, että pitää elää ja elää nimenomaan hetkessä liiaksi katsomatta taakseen tai eteen. Enkä ymmärrä, miksi tuntemukseni kiemurtelevat edestakaisin. Olenhan aina ollut innostunut kaikesta uudesta ja motivoitunut, kun saa nähdä ja tehdä kaikenlaista. Olen aina myöskin halunnut asua ja työskennellä ulkomailla, joten sinne muuttaisin joka tapauksessa, en pelkästään miehen perässä. Enkä siis ymmärrä, miksi ajatukset heittelevät sinne tänne. Ero taitaa kuitenkin olla siinä, että ilman miestä, Suomen ja tämän elämän taakse jättäminen ei olisi niin lopullista. Voisin aina palata takaisin, kun siltä tuntuu. En siis ole ehkä koskaan ajatellut muuttavani täysin pysyvästi ulkomaille. Se on varmasti mukavaa ja mielenkiintoista hetken, mutta entä 20 vuoden päästä!? Tosin 20 vuoden ulkomailla asumisen kokemus varmasti muuttaa omaa katsomusta, ja sopeutuminenkin on helpompaa. Esimerkiksi mieheni on asunut lapsuudessa monissa eri maissa isänsä työnsä vuoksi, joten hän on sanonut sopeutuvansa mihin tahansa ympäristöön. Samalla hän on avoin kaikelle uudelle, eikä koe liikaa patrioottisuutta Ranskaa kohtaan. Myös hän on aina halunnut asua ja työskennellä ulkomailla. Itsekin kuvittelen olevani sopeutuvainen, tai ainakin keskimääräistä paremmin sopeutuva, joten en usko tämän nyt olevan mikään ylitsepääsemätön ongelma, ehkä vain tällaista hetken herkkyyttä. Aika näyttää! 

Tällä hetkellä tuleva elämäni ulkomailla tuntuu vieraalta ja liiankin tuntemattomalta. Enhän edes tiedä, missä tulemme kahden kuukauden kuluttua asumaan, ja minne se pysyvä koti joskus sitten rakennetaan. Se voi olla yhtä hyvin Euroopassa, miehen nykyisessä asuinmaassa Briteissä tai jossakin ihan muualla. Opintojen aikainen elämäni on ollut suhteellisen tuttua ja turvallista. En välttämättä halua elää tällaista elämää jatkuvasti, sillä siitä voi ajan kanssa tulla tylsää, mutta suuri muutos on suuri muutos isolla M:llä. Ulkomaille muutto, työelämään siirtyminen, yhteenmuutto miehen kanssa ovat kaikki niin isoja asioita ja varsinkin, kun ne tapahtuvat kaikki yhtä aikaa, että harva varmaankaan kykenee suoritumaan tästä ilman jonkinlaisia päänsisäisiä pohdintoja!? 

Minulle tosin suuri muutos tulee olemaan se, että ensi alkuun saatan olla kokonaan ilman työtä. Ehkä tämän voi ymmärtää, jos kerron, että olen yläasteelta asti ollut mukana työelämässä. Ensin tietysti vain kesätöiden- ja joulunalustöiden merkeissä, mutta lukiovuosien jälkeen olen ollut ihan koko ajan töissä. Yhteenmuutosta johtuen joudun ehkä ensi kertaa olemaan jonkin aikaa ilman työtä, joten voitte kuvitella, miten vaikeaa sitä on hyväksyä. Työtä vailla oleminen hakkaa koko ajan vastaan. Tietystikään en voi tietää, vaikka löytäisin nopeasti ja helpostikin työtä, mutta pelottaa, jos en löydäkään. Varsinkin kun tilanne työmarkkinoilla on mitä on nykypäivänä. Olen aina tottunut ansaitsemaan omat rahani ja hankkimaan tarvitsemani itse (vanhempien kukkarolla en ole sitten alaikäisyyden päivien jälken joutunut käymään, enkä kyllä kävisikään - enkä ole opintolainaakaan suostunut ottamaan), joten voitte myös uskoa, miten vaikeaa on hyväksyä, että joku muu maksaisi kaiken. Mieluummin jopa olisin suhteessa se osapuoli, joka maksaa. Jotenkin minulle tulee huono omatunto, jos elelisin toisen varoilla. Tai sitten vain kannatan tasa-arvoista rahankäyttöä suhteessa. Olemme kyllä keskustelleet asiasta miehen kanssa, eikä hänen puoleltaan ole asiassa ongelmaa, mikä sinänsä huojentaa mieltäni.

No ehkä ei tarvitse silti pelätä, sillä ymmärtääkseni ylempi korkeakoulututkinto on kuitenkin arvossa ulkomailla, joten toivottavasti työpaikan löytäminen ei ole ihan kiven takana. Ja olihan se Tahitille muuttanut ystävänikin löytänyt työpaikan 15 minuutissa parin viikon sisään muutosta! Aika hyvin!

Toinen, mikä liittyy oikeastaan edelliseen, on se, etten tosiaan tiedä ensi vuoden asuinpaikkaa varmasti tai kuinka usein joudumme muuttamaan maasta toiseen. Juuri, kun on saanut elämän rakennettua jonnekin, joutuukin sen jättämään ja siirtymään taas uuteen. Työpaikan etsintä on minulle täten vaikeaa etukäteen ja mahdollisesti myös paikan päällä, jos emme asu Euroopassa, tosin voin helposti harjoittaa ammattiani missä vaan. Olen kyllä toisaalta toivonut työskenteleväni eri maissa tai monikulttuurisissa kansainvälisissä yhteyksissä, joissa muutot ja matkustelut ovat melkeinpä arkipäivää. Mutta ero on siinä, että nyt suunnistetaan miehen töiden perässä, ja itse joudun tyytymään siihen, mitä paikan päältä löytyy. Olen monesti miettinyt kaikkea tätä, ja mitä siitä seuraa, kun yhteen muutamme. Miehen työn perässä joudumme muuttamaan, joten muutaman kerran on tullut eteen kriisin paikka, kun tajusin, että niin, miten käy minun unelmieni? Sanoinkin miehelle, että tuntuu, kuin minun unelmat olisivat vedetty vessasta alas. Siis unelmia, jotka koskevat työtä. Taidamme molemmat olla jonkinmoisia uraihmisiä, tai ainakin, kun olen ammatin itselleni pitkien opintovuosien jälkeen hankkinut, toivon tietysti, että niitä töitä myös saisin sitten tehdä. Toisaalta unelmia ei aina toteuteta tuosta vaan, vaan se ottaa oman aikansa ja vaatii paljon työtä. Täten voi ollakin ihan hyvä, että alkuun pääsen työskentelemään mahdollisesti monissa eri maissa ja erilaisissa työympäristöissä, erilaisten ihmisten ja kulttuurien keskellä. Onhan tämäkin jo etu ja kokemus. Lisäksi kukapa ei voisi sanoa ei matkustamiselle ja uusien maiden näkemiselle!? Miehen kanssa tästä on siis tullut keskusteltua enemmänkin, ja hänellä saattaisi olla hankaluuksia muuttaa minun töideni perässä, sillä hänen työnsä ovat lokaalisesti keskittyneemmät. Hän on myös vakuuttanut, ettei hän aio olla unelmieni ja työmahdollisuuksieni tiellä. Ilman muuta, jos saan mielettömän unelmien paikan jostakin, missä taas hänellä ei ole työmahdollisuuksia, minun täytyy paikka silti ottaa vastaan. Onhan tässä nyt jokaisen oma elämä kyseessä. Ja onhan aina internetpuhelut mahdollisia. 


Nyt mietinkin, että olenko ihan hölmö, kun pohdin vain, että mitä käy omien työunelmieni. Minulla on upea mies, joka on yhtä lailla jaksanut pitää huolta suhteestamme, ja joka haluaa jakaa elämänsä minun kanssani. Kaikkein tärkeintähän loppupeleissä on ne läheiset ihmiset ja heidän kanssaan vietetyt hetket. Työ on vain työtä. Ehkäpä minun kannattaa jättää omat työunelmani hetkeksi muualle, ja katsoa, mitä (hyvää) elämä minulle tuo. Voinhan vielä yllättyä. Voin saadakin jotain parempaa kuin, mitä unelmissani olin toivonut. Ja miehen kauniit sanat, mitä tahansa sitten päätätkin, niin tulen aina rakastamaan sinua, liikuttivat minut. En minäkään lakkaisi ikinä rakastamasta häntä, enkä voisi koskaan löytää parempaa ihmistä vierelle.

Kolmas asia, jota olen jo etukäteen ns. surrut, on se, että en tule näkemään rakkaita rakkaita sisaruksiani pitkiin aikoihin. Minulla on maailman ihanimmat sisarukset (niin kuin varmaan kaikilla muillakin :)). Tulemme kaikki toistemme kanssa hyvin toimeen, meillä on kaikilla aina niin hauskaa keskenämme, ja autamme tarpeen tullen toisiamme jne. He ovat kaikki parhaita ystäviäni, jotka kuuntelevat ja antavat neuvoja, piristävät... En tiedä, miten voisin elää ilman heitä. Siksi onkin ihan kamalaa jättää ihana ja kaunis kotimaani, jossa asiat ovat erittäin hyvin verrattuna muihin maailman maihin, ja jättää ihmiset, joita kohtaan tunnen yhteenkuuluvuutta eniten maailmassa.  

Kuvat: weheartit.com

Kyllä tässä mieli myllertää sinne tänne, eikä tiedä, mitä ajatella, kun ajattelemista on niin paljon. :) Painiiko joku samanlaisten tuntemusten kanssa, tai onko jollakulla antaa vinkkejä, miten tällaisista tuntemuksista pääsee eroon? (Itselleni varmaan antasin vinkin, että älä ajattele!) :)